Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Perjantai, Marraskuu 9, 2018, 11:20

Viisikymppisenä alan vihdoin olla suhteellisen sinut kroppani kanssa. Ikä on jättänyt jälkensä, mutta niin sen kuuluukin jättää. Olen keskimittainen, normaalipainoinen ja kaikin puolin kutakuinkin tavallisen näköinen ja kokoinen. Tai sellaisen kuvitelman varassa elän. Vaatekaupan sovituskoppi kertoo kuitenkin muuta. Kun kiemurtelen sovitettavia vaatteita ylleni, itku meinaa päästä.

Enkä nyt tarkoita niitä vyötärönauhan yli tursuavia vatsamakkaroita, jotka kelmeä loisteputkivalo inhottavasti paljastaa. Tai sitä, että valon värisävystä riippuen naamani näyttää joko elottoman harmaalta tai punakalta kuin vanhalla juopolla. Tarkoitan vaatteita. Mikään ei nimittäin istu, ja jos yhdestä kohdasta istuukin, toisesta kiristää, pussittaa tai vetää kieroon, saa minut näyttämään epämuodostuneelta tai kymmenen kiloa lihavammalta. Useimpiin vaatteisiin olisi tehtävä jokin korjaus: sisäänotto tai ylimääräinen muotolaskos, helman tai lahkeiden lyhennys tai pidennys, sivusaumojen kavennus tai koko vaatteen uudelleen muotoilu.

Sovituskopissa huomaan vartaloni puutteet ja viat selvästi. Vyötärö ja lantio ovat eri paria. Rintavarustus liian pieni. Hartiat liian leveät. Reidet paksut. Vatsa pömpöttää (miten se voikin yhtä aikaa sekä pullottaa että roikkua?). Selkä on notko. Valmisvaatteista päätellen en ole oikean kokoinen mistään. Kenen mitoilla vaatteet oikein suunnitellaan?

Itsetunto joutuu sovituskopin yksinäisyydessä koville. Siinä eivät tutkinnot, ura tai muut saavutukset paljon paina. Tämäkään upea vaate ei istu päälleni, siispä olen väärän muotoinen ja epäkelpo. Tuskaisena vedän ylleni huonosti istuvan vaatekappaleen toisensa jälkeen. Kun jokin vaate vihdoin näyttää edes jotakuinkin siedettävältä, ostan sen heti. Vasta kotona tajuan, ettei se sovi minkään kanssa, mitä minulla on ennestään, enkä oikeastaan edes käytä sen tyylisiä vaatteita, en ole koskaan käyttänyt enkä aio ruveta käyttämäänkään. Mutta kun mikään muu ei istunut…

Missä vaiheessa uusien vaatteiden ostaminen muuttui leppoisasta ajanvietteestä ahdistavaksi pakkopullaksi ja itsekidutukseksi? Silloinko, kun aloin totutella uuteen, raskauksien ja imetysten runtelemaan vartalooni, joka ei näyttänyt eikä tuntunut omalta? Vai silloin, kun ikääntyminen alkoi näkyä entistä selvemmin ja pakotti katsomaan totuutta silmiin: nuoruus on lopullisesti takana? Kun reisiin alkoi kertyä selluliittia ja vyötärölle makkaroita? Kun naama alkoi rypistyä ja käsivarret veltostua?

Kai se tapahtui vähitellen. Vuosi vuodelta sovituskopin räikeä valo paljasti uusia muutoksia, joita olisin mieluummin ollut ajattelematta ja ennen kaikkea näkemättä. Kotona hämärässä eteisessä – hyvin istuvissa luottovaatteissa ja sopivasta kulmasta – kaikki on vielä suhteellisen hyvin. Näytän kutakuinkin samalta kuin aina ennenkin. Sovituskopissa kaikki on toisin.

Tuskin olen ainoa, joka tuntee valmisvaatemarkkinoilla olevansa väärän kokoinen ja muotoinen. Viisikymppinen on selvästikin myös väärän ikäinen, sillä kaupoista on vaikea löytää vaatteita – ainakaan kohtuuhintaan – joita ei ole suunnattu joko nuorisolle tai mummoille. Haloo, vaatesuunnittelijat ja kauppojen sisäänostajat! Antakaa meille jotain muuta kuin teinimuotia ja tanttakaapuja. Haluamme ikäisillemme suunniteltuja tyylikkäitä, muodikkaita ja persoonallisia vaatteita. Hyvälaatuisia ja kohtuuhintaisia, mukavia ja helppohoitoisia. Ja haluamme valikoimaa. Joskus haluamme revitellä, joskus olla hillityn elegantteja. Haluamme tyyliltään erilaisia, eri tilanteisiin ja tilaisuuksiin sopivia asuja. Haluamme vaatteita, jotka häivyttävät vatsan ja peittävät allit, reidet ja dekolteen olematta muodottomia telttoja. Haluamme vaatteita, joiden suunnittelussa on otettu huomioon, että ikä muuttaa vartalomme mittasuhteita. Antakaa meille vaatteita, joissa voimme edelleen näyttää hyvältä!


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään