Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Perjantai, Maaliskuu 8, 2019, 15:02

Jokaisen naisen sisällä asustaa pieni imelda marcos, sanotaan. Syitä on varmasti monia. Vähäisin ei liene se, että kenkien ostaminen ei edellytä ahtautumista sovituskoppiin ahdistumaan. Kenkiä voi sovitella kevein mielin, oli vartalo millainen tahansa. Kengät eivät kuitenkaan ole mikä tahansa ostos. Kaukana siitä.

Tulin ensimmäisen kerran tietoiseksi kenkien syvemmästä sielunelämästä, kun eräs nuoruuteni poikaystävä kertoi minulle havainneensa, että kengät paljastavat ihmisestä yllättävän paljon. (Sivumennen sanoen hän taisi kiinnostua minusta kenkieni takia, mitä en pidä kovin imartelevana.) Sen jälkeen olen tarkkaillut asiaa, ja tottahan se on.

Eivät kengät tietenkään mitään yksiselitteistä kerro, varsinkaan naisen kohdalla, sillä kengät ovat osa asukokonaisuutta, ja asu valitaan mielialan ja tilanteen mukaan. Kovin syvälle meneviä päätelmiä ei näin ollen voi yksien kenkien pohjalta tehdä, pitäisi päästä katsastamaan naisen koko kenkävarasto.

Selvää kuitenkin on, että on olemassa kenkiä, joita en koskaan panisi jalkaani, koska en ole ihminen, joka käyttää sellaisia kenkiä. Vastaavasti itselläni on kenkiä, joita toisentyylinen nainen ei voisi kuunaan kuvitella käyttävänsä. Vaikeampaa on yksilöidä, mikä tietynlaisissa kengissä on sellaista, että se vetoaa yksiin mutta karkottaa toisia. Miksi minulla on vahva tunne siitä, että jotkin kengät kuvastavat persoonallisuuttani kun taas toiset antavat siitä aivan vääränlaisen kuvan?

Kengän perimmäinen tarkoitus ja tehtävä on tietenkin olla hyvä kävelyjalkine ja suojata jalkoja lialta, märältä ja kylmyydeltä. Periaatteessa. Todellisuudessa se ei riitä alkuunkaan. Kenkien lähettämä sosiaalinen viesti on ajat sitten korvannut niiden alkuperäisen tarkoituksen. Kenkien päätarkoitus ei tosiaankaan ole se, että niillä kävellään, kuten kuusikymppinen toimittaja-kirjailija Linda Grant sanoo kirjassaan The Thoughtful Dresser. Kenkien tehtävä on täyttää unelmamme. Grant kuvailee kirjassa episodia, jossa hän eräänä aamuna herää tunteeseen, että tänään on saatava uudet kengät, korkkarit. Naurettavat, seksikkäät korkokengät, maksoi mitä maksoi. Niinpä hän lähtee ostoksille, ostaa huikean hintaiset korkokengät, asettelee ne kotiin palattuaan eteensä tuolille ja ihailee niitä siinä loppupäivän. Ne ovat kalleimmat kengät, jotka hän on koskaan ostanut, mutta niiden arvo mitataankin muussa kuin rahassa: mielihyvässä, jota ne antavat, tiedossa, että ne ovat juuri ne oikeat kengät. Niillä pystyy seisomaan enintään kaksi tuntia ja kävelemään pari korttelia, mutta ei niitä olekaan ostettu kävelemiseen, sitä varten on muita kenkiä. Vastaostettuihin kenkiin liittyy äärimmäistä järjettömyyttä. Ne antavat itseluottamusta. Ne pakottavat ihmiset katsomaan, julistaa Grant, sillä muuten ei ikääntynyttä naista enää katsota.

Grant ei kerro, tunsiko hän jälkeenpäin katumusta. Moni tuntee, kun kaappiin kertyy kerran käytettyjä kenkiä, jotka ovat kivoja katsoa mutta surkeita kävellä. Kukapa ei olisi joskus sortunut ostamaan kenkiä, jotka sopivat vain seisoskeluun ja joilla käveleminen on silkkaa tuskaa. Mutta jos juhlakengillä voi kävellä, ne eivät ole kovin juhlavat. Mukavatkaan kengät eivät saa näyttää ensi sijassa mukavilta. Kun nainen lähtee kaupungille terveyskengissä, peli on menetetty. (Sisäinen feministini huutelee tässä kohtaa jotain, mutta jätän sen huomiotta; se on todellisuudesta vieraantunut idealisti, ainakin mitä kenkiin tulee.)

Jos pukeutumisella ei olisi muuta tarkoitusta kuin suojata vartalo säältä ja muiden katseilta, kenkiäkään ei tarvittaisi kuin muutama pari: yhdet talvi- ja toiset kesäkengät ja yhdet välikausia varten. Lisäksi ehkä kumisaappaat ja liikunnanharrastajalle urheilukengät. Ei riitä mihinkään! Voiko ankeampaa elämää kuvitella kuin että olisi joka päivä käytettävä samoja kenkiä. Kengissä on oltava valinnanvaraa. Kenkien on sovittava senhetkiseen mielialaan ja asuun – tai muun asun kenkiin – ja kuvastettava käyttäjänsä persoonaa, josta haluaa eri päivinä ja eri tilanteissa tuoda esiin eri puolia. Yksillä tai kaksilla kengillä ei kerta kaikkiaan pärjää.

Suomessa olosuhteet vaikuttavat tietenkin olennaisesti kenkien valintaan. Räntäsade tai lumikinokset nyt vain vaativat erilaiset jalkineet kuin kuiva kesäkeli. Ellei halua kaatuilla, talvikengissä on oltava pitävä pohja, ja jos haluaa selviytyä kuivin jaloin, loskakelin kenkien on pidettävä vettä. Paljon kävelevälle ei kenkien tärkein ominaisuus muutenkaan ole ulkonäkö, oli vuodenaika tai sää mikä hyvänsä. Merkityksetön se ei silti ole.

Kengät viestivät kantajansa arvomaailmaa ja elämäntapaa, ellei muuten niin mielikuvien tasolla. Viesti voi olla pukeutujan tietoinen valinta tai syntyä katsojan mielessä. Usein kyse on molemmista. Viestin lähettäjä ja vastaanottaja saattavat kuitenkin olla eri taajuudella. Katsoja tekee päätelmiään omiin kokemuksiinsa nojaten. Kenkiin niin kuin muihinkin vaatteisiin liitetään merkityksiä, joista niiden kantaja ei välttämättä ole tietoinen saati että olisi niitä tarkoituksella miettinyt.

Esimerkiksi korkokenkien sanotaan oikeistolaisen tulkinnan mukaan kertovan vapaudesta ja riippumattomuudesta, sillä niitä käyttävä nainen ei pelkää tyhjäpään leimaa. Vasemmistolaisesta näkökulmasta korkokengät ovat yksi kulttuurisen orjuuden muoto ja vapauttavat vain ne, jotka eivät niitä käytä. Mutta kuka miettii politiikkaa, kun vetää jalkaansa jumalaiset joskin kävelykelvottomat juhlakengät?

Oma suhteeni korkoihin on vuosien saatossa muuttunut. Nuorena en koskaan käyttänyt korkokenkiä. Ne olivat minusta tyyliini sopimattomat ja viestivät bimboasennetta ja miestenmielistelyä. Vasta keski-ikäisenä aloin katsella kaupassa muitakin kuin lättäniä läskipohjia. Asian voisi tietysti tulkita niinkin, että sitä mukaa kuin fyysinen naisellisuus alkoi iän myötä rapistua, aloin kompensoida tilannetta pukeutumalla naisellisemmin. Niin tai näin, opettelin kävelemään koroilla vasta kypsässä keski-iässä. Piikkikorkoja en harrasta vieläkään (tosin yhdet kävelemiseen kelpaamattomat ihanuudet odottavat kaapissa tilaisuuttaan), mutta kun kantapään alla on muutamakin sentti ylimääräistä, olemus saa kummasti lisää ryhtiä ja itsevarmuutta. Sitä paitsi olen viime aikoina tajunnut, että ennemmin tai myöhemmin tulee aika, jolloin en pysty jalkojen ikääntymismuutosten takia enää käyttämään korkoja, joten niistä on parasta nauttia niin kauan kuin se vielä on mahdollista.

Kenkien ja maailmankuvan välinen suhde saattaa ontua, mutta jonkinlainen yhteys niillä epäilemättä on. Kenkien viestiä ei kannata ohittaa olankohautuksella. Mutta kuten italialainen toimittaja Paola Jacobbi muistuttaa mainiossa kirjassaan Haluan nuo kengät!, naisten ei pidä tuijottaa pelkästään omia ja toistensa kenkiä. Meidän tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, millaiset kengät tapaamillamme miehillä on jalassaan. Naisethan tekevät tunnetusti paljon virheitä rakkaudessa, sanoo Jacobbi. Onko esimerkiksi mahdollista rakastua mieheen, joka käyttää punottuja ripulinruskeita mokkasiineja, hän kysyy, ja vastaa: ”Ei ole. Ja kuitenkin sellaista sattuu.” Jacobbin mukaan siksi, että rakkaus on sokea ja naiset ovat kiinnostuneita vain omista kengistään, eivät miehen kengistä. Suomalaisittain mokkasiinit voi vaihtaa linttaan astuttuihin lenkkareihin, cowboy-buutseihin, purjehduskenkiin tai mitkä nyt kenenkin silmissä edustavat mauttomuutta tai ovat ristiriidassa oman maailmankuvan ja elämäntavan kanssa.

Kun vähänkin tarkkailee ihmisiä – tai oikeammin heidän kenkiään – sillä silmällä, huomaa saman kuin Jacobbi ja ammoinen poikaystäväni. Kengät kertovat kantajastaan… no, yhtä ja toista. Ainakin katsojan mielestä.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään