Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Keskiviikko, Heinäkuu 31, 2019, 18:16

Hannele Koon kirjapiiri kokoontuu kerran kuukaudessa keskustelemaan kirjoista ja laatuviineistä. Joskus keskustelu sivuaa myös alkoholikulttuuria.

Hannele Koo ja kaverit olivat nuoria naisia kulttuurissa, jossa alkoholin osa korostui. Delirium tremensiä kuvaavat (mies)kirjailijat ja muusikot esitettiin kiehtovina ja erikoisina. Koska heidän piti todistaa olevansa yhtä hyviä jätkiä kuin nämäkin, he rikkoivat tabuja. Hannele Koon kaveri joi kymmenen tuoppia nelosolutta ja pysyi siitä huolimatta jaloillaan koko illan, eikä Hannele hävinnyt hänelle paljoakaan. Se ei ollut tavallista joka paikassa, mutta siellä, missä Hannele Koo liikkui, se oli. Se oli myös vaarallista. Se olisi voinut johtaa monenlaisiin elämänvaiheisiin, mutta ei sellaista milloinkaan ajateltu.

Heidän mielestään se oli hauskaa. Oikeasti se oli noloa ja seksismin näkökulmasta säälittävää.  Hannele Koon kirjapiirin mielestä heidän nuoruutensa aikainen sanoitus- ja kirjallisuusgenre oli tekotaiteellisuudessaan sovinistinen ja vanhanaikainen. 

Hannele Koo ja kaverit,  “hyvät jätkät”, palasivat porvarilliseen elämään viimeistään valmistuessaan ja saadessaan lapsia. Monet toki jo aikaisemmin. Tabujen rikkomisen viehätys hävisi, eikä hyvänä jätkänä oleminen “kulttuuripiireissä” ollut enää mikään meriitti missään mielessä. Koko elämänvaihe alkoi päinvastoin tuntua nololta. Monista heistä tuli tabujen rikkojien sijasta oikeasti feministejä.  He saivat mahdollisuuksia kirjoittaa, opettaa ja vaikuttaa. Mitä alkoholiin tulee, he ostivat kotiin kauniita, isoja viinilaseja, jotka vetivät kerrallaan puolet punaviinipullosta, ja viinilaseja ja rypälelajikkeita sitten vertailtiin milloin kenenkin kotona.

Hannele Koon kaveri tietää, että kaikille ”hyville jätkille” ei käynyt kovin hyvin. Jotkut eivät koskaan siirtyneet eteenpäin tabujen rikkomisvaiheesta, ja ikävät elämänkohtalot, joita kaikille osuu eteen, edesauttoivat syrjäytymistä tai alkoholisoitumista. Tuli riitaisia yksinhuoltajaperheitä, köyhtymistä ja konkursseja. Hyviä päätöksiä ja elämänmuutoksia, jotka romuttuvat nopeasti. Outoja sairauksia ja kuolemantapauksia, joihin ei ollut virallisesti mitään syytä. Jotkut kaverit unohtelevat asioita eivätkä tule sovittuihin tapaamisiin. Kirjapiirin jäsenillä on tiedossaan monta surullista tarinaa, mutta koska ne ovat yksityisasioita, ei niistä sen enempää. Ei niistä asioista ole tapana puhua. Nuorina he eivät ymmärtäneet puhua, ja nyt he eivät enää halua puhua. 

Mutta noin yleensä ottaen kirjapiirin viiniä maistelevat naiset toteavat, että jotkut asiat eivät muutu. Vaikka terveystietoisuus on muotia nyt heidän ollessaan viisikymmentä ja risat, elää miehinen deliriumkirjallisuus ja -musiikkigenre edelleen. Tuotosten rakenne on sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten: humalainen (mies) örveltää tai matkustaa ulkomailla ja alitajuntansa vuodattaa (humalaisia) ajatuksia, joita kuvataan neronleimauksina. Naisten elämänseikkailukirjoja ei edelleenkään ole. Naisten örvellyskirjallisuutta tai örvellysmusiikkia ei ole. Mitä tabuja nuoret naiset nykyään rikkovat ollessaan siinä vaiheessa, kun tabuja on tapana rikkoa, miettivät Hannele Koo ja kaverit.

Hannele Koo toivoo, että hänen kavereittensa kirjallisuustiedettä opiskelevat tyttäret osaavat analysoida kriittisesti “kulttuuria”. Häntä ilahduttaa tietää, että nuorilla fiksuilla naisilla on nykyään muita tapoja toteuttaa feminismiä kuin juoda deliriumkulttuurin edustajamiehiä pöydän alle. Heidän ei enää tabuja rikkoakseen tarvitse olla “hyviä jätkiä”.

Hannele Koo ja kaverit miettivät, että erityisesti naisten kohdalla suurkuluttajuus, elämänhallintaongelmat ja alkoholismi ovat aina olleet häpeällisiä asioita. Hekin nolostelevat nuoruutensa hölmöilyä, vaikka silloin ei naisten alkoholiongelmista edes puhuttu. Kukaan heistä ei tuntenut syrjäytynyttä naista henkilökohtaisesti. Vaikka “kulttuurissa “ liikkuikin elämänhallinnan menettämisen rajoilla olevia naisia, ei ilmiöön ollut heidän nuorina ollessaan samoja sanoja kuin nykyään.

Sellaiset käsitteet kuin humalainen äiti, krapulainen sihteeri, lääkeongelmainen sairaanhoitaja tai taskumattia työpöydän laatikossa piilotteleva naisjohtaja olivat mahdottomia silloin, kun he olivat nuoria. Nykyään toki tiedetään yleisesti , että entistä useammalla naisella on päihdeongelma. Tiedetään, että naiset altistuvat alkoholismille miehiä helpommin. Vaikka sanat  ilmiölle ovatkin jo olemassa, herättää esimerkiksi mielikuva mummosta juovuksissa paljon suurempaa inhoa kuin samassa tilassa oleva pappa. Kun mietitään sosiaalisia arvostuksia, sijoittuvat alkoholistimiehet yleensä aina naisia ylemmäksi, sanoo Hannele Koon sosiologiaa tutkiva kaveri.

Jotkut (raitistuneet ) julkkismiehet, jotka voisivat hyvin olla niitä, joihin Hannele Koo ja kaverit tekivät vaikutuksen juomalla kymmenisen oluttuoppia illassa, kertovat avoimesti suurkulutuksen vaikutuksesta elämässään. Avoimuus on toki hyvä asia.  Mutta tähän toteaa Hannele Koon kaveri ihmettelevänsä, miksei yksikään entisistä “hyvistä jätkistä” ole avoin ja osallistu keskusteluun. Kai heilläkin olisi asiaan sanottavaa, ja ellei olisi, he voisivat vaikkapa kertoa siitä, millaisina he kokivat nuoruutensa kapinavaiheen tekotaiteellisessa miesörvellyskulttuurissa.

Kirjapiiri kauhistuu ja toteaa yksimielisesti, että naisen avautuminen julkisuudessa suurkulutuksesta, alkoholismista nyt puhumattakaan, on sosiaalinen ja ammatillinen itsemurha. Ei kannata puhua. Ei menneisyydestä eikä missään tapauksessa nykyisyydestä.  Puhumisen voivat sallia itselleen vain menestyneet, vapaassa ammatissa tai eläkkeellä olevat miehet tai jotkut riippumattomat naiset, joiden asema elämässä on niin vahva, että sitä ei julkinen teilaus heilauta. Hannele Koon kavereitten kaltaiset naiset menettäisivät uskottavuutensa, jos he osallistuisivat tällaiseen keskusteluun. Naiset eivät kirjoittaneet heidän nuoruudessaan eivätkä kirjoita nytkään mitään deliriumodysseioita. Todennäköisesti myös kirjailijanaiset menettäisivät uskottavuutensa puuttuessaan aiheeseen.

Kun Hannele Koo ja kaverit rikkoivat tabuja, kyse oli aina siitä, että heidän piti olla hyviä jätkiä. Hyviä kimmoja ei voitu olla, koska ei ollut mitään feminististä kulttuuria, kirjallisuutta tai rockmusiikkia, johon he olisivat voineet identifioitua.  Hannele Koo on iloinen siitä, että nykyään nuorilla naisilla on muita samaistumisen kohteita kuin sovinististen miesten kirjalliset ja musiikilliset örväilysessiot.

Tähän kohtaan ei tule mutta-sanaa.  Hannele Koo pohtii nuoruutensa ja keski-ikänsä alkoholikulttuuria ja tabuja vakavissaan. Siksi tämä kirjoitus ei lopu vitsikkääseen toteamukseen, että kippis, kulautetaanpa kuivaa chablista lasillinen. 


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään