Olenko onnellinen, kysyy moni itseltään ja kokee, että asiat voisivat olla paremminkin. Ehkä jossain muualla tai jonkin muun asian parissa olisin onnellisempi.

Onnellisuudesta on tullut elämän tärkein päämäärä. Kaupat pursuavat self help -kirjoja, joissa annetaan ohjeita onnellisempaan elämään. Onnellisuutta tutkitaan ja mitataan, ja kokonaisia kansakuntia vertaillaan sen perusteella, miten onnellisia ne ovat. Niinpä olemme koko ajan etsimässä onnea ja pyrkimässä sitä kohti. Onni tuntuu kuitenkin aina lymyilevän nurkan takana, saavuttamattomissa.

Onnen tavoittelu voi tehdä ihmisen onnettomaksi. Tutkimusten mukaan ne, jotka pitävät onnellisuutta erityisen tärkeänä ja pyrkivät aktiivisesti saavuttamaan sen, ovat keskimäärin vähemmän onnellisia kuin ne, joille onnellisuus ei ole keskeisin päämäärä elämässä. Osaksi se johtuu siitä, että onnea etsitään vääristä paikoista, kuten materiasta, joka ei tutkitusti lisää onnellisuutta.

Jatkuva pyrkimys kohti onnea vähentää kykyä nauttia elämästä juuri nyt. Lisäksi onnellisuus kuvitellaan usein ihmeellisemmäksi tuntemukseksi kuin se onkaan, jolloin omat tunteet tuntuvat latteilta. ”Oikea” onnellisuus on jotain enemmän.

Onnellisuuden tavoitteluun liittyvä minäkeskeisyys voi myös tehdä meistä itsekkäämpiä ja yksinäisempiä. Kun elämän keskiössä ovat minun tunteeni ja minun tavoitteeni, kiinnitämme vähemmän huomiota kanssaihmisiin ja heidän tarpeisiinsa, vaikka varmimmin onni löytyy juuri ihmissuhteista ja muiden auttamisesta.

Ihmisen ei pidä kysyä itseltään, olenko onnellinen, sanoo onnellisuustutkija ja Harvardin yliopiston psykologian professori Tal Ben-Shahar kirjassaan Onnellisemmaksi. Oikea kysymys kuuluu: miten voin tulla onnellisemmaksi? Siinä tiivistyy hänen mukaansa onnellisuuden olemus: onnen tavoittelu on jatkuva prosessi, päättymätön jatkumo eikä rajallinen piste.

Samaan tulokseen ovat tulleet monet muutkin onnellisuuden tutkijat. Onni tarkoittaa matkaa kohti päämäärää, ei päämäärää itseään. Hyvää elämää ei saavuteta keskittymällä sen etsimiseen, vaan se tulee mielekkään tekemisen ja positiivisen elämänasenteen oheistuotteena.

"Onnellisuusprofessori" Markku Ojanen onkin todennut, että onni löytyy teoista. Aktiivisuus eri elämänaloilla, hetkessä eläminen ja itselle merkityksellisten asioiden tekeminen ovat avain onnelliseen ja tyytyväiseen elämään. Myös toisten auttaminen ja mahdollisuus olla hyödyksi lisäävät tutkitusti onnellisuuden kokemusta. Onni tulee sivutuotteena, kun keskittyy elämässään toteuttamaan itseään ja tekemään hyvää muille.

Pitkän linjan onnellisuustukija Sonja Lyubomirsky on kollegojensa kanssa havainnut, että onnellisuuden tasoon vaikuttaa ennen muuta kolme asiaa: 1) geneettisesti määräytyvä onnellisuuden perustaso, 2) olosuhteet ja 3) oma toiminta. Ensimmäiseen emme voi vaikuttaa lainkaan, ja toiseenkin vain vaihtelevasti. Kolmas on sen sijaan täysin omissa käsissämme. Mielekkäiden ja iloa tuottavien asioiden tekemistä ei estä muu kuin oma saamattomuutemme.

Tullakseni onnellisemmaksi minun on siis keskityttävä miettimään, mitkä asiat tekisivät minut onnellisemmaksi, ja pyrittävä tietoisesti lisäämään noiden asioiden määrää elämässäni. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Miten saisin vähemmän stressaavan työn tai enemmän aikaa lojua kylpyammeessa lukemassa hyviä kirjoja (kun ei ole sitä ammettakaan)? Miten voisin matkustaa enemmän tai viettää enemmän aikaa rakkaitteni kanssa? Miten saisin aloitettua säännöllisen liikunnan ja muutenkin elettyä terveellisemmin, mikä taatusti toisi hyvää oloa ja lisäisi näin ollen onnellisuuttani, kun en millään ehdi ja jaksa kun tässä on kaikenlaista muutakin? Miten oppisin pysähtymään ja nauttimaan tästä hetkestä? Meditoimalla? Missä välissä?

Vastaus voi löytyä rituaaleista. Tutkimusten mukaan muutos ei synny itsekurin avulla vaan luomalla rituaaleja, säännöllisiä tapoja. Sekään ei ole helppoa, mutta jos jaksaa nähdä vaivaa uuden tavan luomiseksi, sen ylläpitäminen on yleensä huomattavasti helpompaa. Kaava on yksinkertainen. On otettava käsittelyyn yksi tavoite kerrallaan, määriteltävä se tarkasti ja annettava sille paikka päiväohjelmassa tai viikkokalenterissa. Sen jälkeen sitä on noudatettava niin kauan, että siitä tulee tapa.

Jos siis haluan lisätä onnellisuuttani meditoimalla aamuisin 15 minuuttia, minun on alettava laittaa kello soimaan 15 minuuttia aikaisemmin ja pakotettava itseni nousemaan niin monena aamuna, että meditoinnista tulee yhtä itsestään selvä tapa kuin hampaiden harjaaminen. Sen jälkeen se hoituu itsestään eikä minun tarvitse joka aamu erikseen miettiä, meditoinko tänään vai en – jolloin se jäisi luultavasti tekemättä.

Miksi en tee enemmän asioita, joista nautin? En ehdi. Näinhän me ajattelemme. Ei ole aikaa. Yleensä aikaa tärkeille, onnellisuutta lisääville asioille kuitenkin löytyy, kun jättää vähemmän tärkeitä pois. Kysymys on ennen muuta ajankäytöstä ja asioiden priorisoinnista. Jos aikaa työpäivän ja nukkumaanmenon välissä on kaksi tuntia sen jälkeen, kun pakolliset askareet on hoidettu, on itsestä kiinni, käyttääkö ajan passiiviseen löhöilyyn vai itselle mielekkäiden asioiden parissa puuhailuun. Jälkimmäinen vaatii enemmän viitseliäisyyttä, mutta antaa vastineeksi onnellisuutta.

Jokainen voi miettiä tahollaan, mikä on oma tärkeysjärjestys. Saanko enemmän irti tv:n katselusta vai lukemisesta, somen seuraamisesta vai musiikin kuuntelusta, laiskottelusta vai kuntoilusta? Yleistä, kaikille sopivaa onnen reseptiä ei ole olemassa.

Tärkeintä on asettaa itselleen pitkän aikavälin tavoitteita, joita kohti pyrkii askel kerrallaan. Se edellyttää, että kysyy itseltään suuria kysymyksiä: Mitä minä elämältäni haluan? Mikä minusta on elämässä tärkeää? Millainen ihminen haluan olla?

Konkreettinen keino miettiä onnellisuutta tuovia asioita on Ben-Shaharin mukaan tehdä kolme erillistä listaa, joissa yhteen luettelee asioita, jotka antavat elämälle merkitystä, toiseen niitä, jotka tuovat mielihyvää, ja kolmanteen omia vahvuuksiaan. Eniten onnellisuutta lisäävät ne asiat, jotka löytyvät kaikilta kolmelta listalta. Pelkästään mielihyvää antavat hedonistiset ajanvietteet eivät pitemmän päälle lisää onnellisuutta toisin kuin asiat, jotka antavat mielihyvän lisäksi merkitystä elämään. Jos niiden parissa saa vielä toteuttaa itseään ja vahvuuksiaan, aina parempi.

Se on helppo ymmärtää. Oli rahaa paljon tai vähän, aikaa on kaikilla saman verran, ja monella valtaosa siitä kuluu velvollisuuksiin. Kun velvoitteista vapaa aika lisääntyy ja aikaa omaehtoiselle tekemiselle jää enemmän, elämä maistuu paremmalta.

Myös tavaran tai kokemuksen ostaminen voi tuoda onnea. On todettu, että ostoksen tuoma ilo kestää pitempään, jos tuon ostoksen tekee lisätäkseen onnellisuuttaan eikä jotain tiettyä rajattua tarkoitusta varten. Se koskee kaikenlaisia ostoksia, oli kyse sitten autosta tai uudesta vaatteesta, lomamatkasta tai ravintolaillasta. On siis eri asia ostaa matka päästäkseen irti työasioista kuin siksi, että pitää matkustamisesta ja matka tuo iloa elämään.

Rahaan liittyy myös yksi varma onnellisuuden lisääjä: anteliaisuus. Muiden auttaminen eri muodoissaan, myös niin että siitä aiheutuu auttajalle kuluja, lisää tutkitusti onnellisuutta riippumatta auttajan varallisuudesta. Omastaan jakaminen ja hyvän tekeminen on inhimillinen perustarve. Ihminen voi hyvin, kun hän tuntee, että hänen teoillaan on positiivisia vaikutuksia muihin.

Tutkijat ovat esittäneet aikojen saatossa lukuisia teorioita ja malleja siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Hyvää elämää ja ihmisyyttä tutkiva filosofi Frank Martela on tiivistänyt onnellisuuden keskeiset tekijät kolmeen psykologiseen perustarpeeseen: omaehtoisuuteen, kyvykkyyteen ja yhteisöllisyyteen.

Omaehtoisuus eli autonomia tarkoittaa kokemusta siitä, että on vapaa päättämään itse tekemisistään. Silloin motivaatio tekemiselle lähtee sisältä, ihmisestä itsestään, ja hän kokee tekemänsä asian omakseen ja arvostaa päämääriä, joita tekeminen edistää.

Kyvykkyys tarkoittaa kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Jokainen nauttii enemmän sellaisesta tekemisestä, jossa pärjää ja joka sujuu. Parhaimmillaan tekemiseen uppoutuu täysin ja ihminen vajoaa flow-tilaan, jossa ajantaju katoaa ja koko keskittyminen kohdistuu senhetkiseen tekemiseen.

Yhteisöllisyys tarkoittaa ihmisen luontaista tarvetta olla yhteydessä muihin ihmisiin ja tunnetta siitä, että minusta välitetään ja minä välitän muista.

Omilla tutkimuksillaan Martela pyrkii osoittamaan, että joukon jatkoksi tarvitaan vielä neljäs perustarve, hyväntahtoisuus. Se tarkoittaa kokemusta siitä, että pystyy tekemään toisille ihmisille hyvää ja auttamaan heitä tavalla tai toisella.

Blogi: Onko pakko olla onnellinen?