Blogi




Tänään tätä mieltä, huomenna jotain muuta...

Perjantai, Syyskuu 7, 2018, 17:28

Teini-ikäisenä tuijotin peiliin ja yritin nähdä yhteyden itseni ja peilikuvan välillä. Kuvajainen ei vastannut identiteettiäni. Sisäinen minäni – tuo häikäisevän älykäs sanavalmis maailmankansalainen – oli suurisilmäinen, tuuheatukkainen, siro mutta muodokas tyylitaituri, kun taas pelistä minua katsoi joku oudosti pälyilevä laiheliini, jonka haljut silmät tuskin erottuivat paksujen linssien takaa ja jonka muodottomaksi venyneen paidan yllä roikkui ohuita maantienvärisiä haivenia. Se en ollut minä, en voinut olla. Olin syntynyt väärään ruumiiseen.

Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin tuijotan taas peiliin ja mietin samaa: kuka tuo nainen on? Kuka on tuo roikkuvaposkinen hiirulainen, joka näyttää ikänsä pölyisessä arkistossa nyhjänneeltä mitättömyydeltä? Sisäinen minäni kun on eloisa, rohkea, räiskyvä, taiteellinen, iätön… Se ei ole tuo lopullisen rupsahtamisen partaalla oleva haamu, jonka otsa on rutussa ja suupielet ikävästi juonteilla.

Välissä hujahti muutama vuosikymmen, jolloin en juuri peilikuvaa tuijotellut. Oli muuta mietittävää. Oli lapset, työ, parisuhde, taloremontti, koko se ruuhkavuosien ristipaineinen kaaos, jossa ei jäänyt tilaa potea identiteettikriisiä. Mielen täyttivät paljon konkreettisemmat kysymykset, kuten missä välissä ehdin nimikoida lasten päiväkotivaatteet, miten repeän samalla kellonlyömällä perhemuskariin, vanhempainiltaan ja esikoisen tanssiesitystä katsomaan, mitä ihmettä keksin taas tänään ruuaksi, mihin pannaan koira lomamatkan ajaksi kun vakihoitola on täynnä ja missä se putkimies oikein viipyy.

Nyt lapset ovat maailmalla, koti tyhjä ja elämä rauhoittunut. On aikaa miettiä elämää suurempia epäolennaisuuksia, kuten sisäisen ja ulkoisen minän suhdetta ja ikääntymistä. Tai omaa peilikuvaa.

Sanotaan, että naisen keski-ikä alkaa siitä, kun huomaa tarvitsevansa entistä mittavamman kosmetiikka-arsenaalin herättääkseen kasvonsa eloon aamuisin. Jos on tottunut kulkemaan ilman meikkiä, on vuosi vuodelta meikattava huolellisemmin näyttääkseen yhä meikittömältä mutta saadakseen piirteensä esiin ja erottuakseen seinästä. Jossain vaiheessa ei mikään määrä pakkelia enää auta.

Tunnen haikeutta katsellessani valokuvia itsestäni 20-, 30- tai vielä 40-vuotiaanakin. Miten raikkaalta ja ennen kaikkea nuorelta niissä näytänkään. En haikaile nuoren ulkokuoren perään mutta suren sitä, etten ymmärtänyt iloita ja nauttia siitä aikanaan. Kuvien ottamisen aikaan en tuntenut itseäni vähääkään viehättäväksi. Näin itsessäni pelkkiä virheitä ja epätäydellisyyksiä. Meillä naisilla on tapana katsoa peiliin ylikriittisesti. Aina jossain roikkuu, hytisee, pullottaa tai rusottaa. On laikkuja, muhkuroita, suonia ja luomia. Läskiä ja selluliittia. Ryppyjä ja näppyjä. Olisinko osannut nauttia hehkeydestäni, jos olisin tajunnut, miten nopeasti se on mennyttä? Katselenko kenties nykyistä itseäni kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua samanlaisella kaihomielellä?

Vanheneminen näkyy väistämättä sekä kropassa että naamassa, siihen on tyytyminen. Eikä siinä mitään, kyllä eletty elämä saakin näkyä. Mutta vaikka olisi kuinka itsellinen oman tiensä kulkija, täysin ei ulkonäköpaineilta voi välttyä. Nainen on kaiken ikäisenä epävarma ulkonäöstään, mutta aivan erityisesti hän on sitä ikääntyessään. Koska naisihanne on nuori ja kaunis, ikääntyvä etääntyy siitä vuosi vuodelta kauemmas. Itseään ei enää vertaa samanikäiseen ihannekuvaan vaan huomattavasti nuorempaan. Sanomattakin on selvää, mikä on vertailun tulos.

Peiliin ei parane tuijotella. Sieltä katsoo joku vanha räähkä, jolla ei ole mitään tekemistä minun kanssani...


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät

Blogin kirjoittajat
ovat Oma huone -työryhmän jäseniä ja kertovat huomioitaan sivuston aihepiireistä ja vähän muustakin maailmanmenosta, välillä kieli poskessa ja välillä tiukasti keskellä suuta, joskus silmälasit vinossa ja kukkahattu kireällä muttei koskaan pahaa tarkoittaen.
Tuulia on viisikymppinen tyhjän pesän hautoja, joka yrittää ymmärtää ajan kulumista ja päästä sinuiksi ikääntyvän itsensä ja maailman kanssa.
Hannele Koo, viisikymmentä ja risat, kiinnittää huomiota havaitsemiinsa ikäsyrjiviin käytäntöihin, mutta on siitä huolimatta aidosti hellä ja kiltti humanisti. Ainakin useimmiten.
Vastatuuleen huutelija ihmettelee, äimistelee ja ärsyyntyy, kysyy mieluummin kuin vastaa eikä halua olla valju keskitien kulkija (vaikka todellisuudessa onkin).
(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään