Määräävätkö ikä ja ulkonäkö naisen arvon?

Länsimaisessa yksilö- ja ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa ruumiista on tullut henkilökohtainen projekti, jonka hoitamisessa ihminen joko onnistuu tai epäonnistuu. Ylipaino ja ikääntyminen merkitsevät epäonnistumista ja elämänhallinnan menettämistä. Tämä koskee erityisesti naisia. Nuorekas olemus viestii menestystä ja pärjäämistä.
Ulkonäkö voi näkyä jopa naisen palkkapussissa. Pitkät saavat enemmän palkkaa kuin lyhyet, hoikat enemmän kuin ylipainoiset. Ero näkyy erityisen selvästi korkeasti koulutettujen naisten kohdalla. Johtavassa asemassa olevilla hoikilla naisilla kuukausitulot ovat noin 20 prosenttia korkeammat kuin tuhdimmilla naisilla samassa asemassa. Ylipaino lisää myös naisten työttömyyden riskiä. Miehillä tällaista ilmiötä ei esiinny.

Yhteiskuntapolitiikan dosentti Raija Julkunen onkin todennut, että naisella on ulkonäköruumis kun taas miehellä on suoritusruumis, jonka suorituksia ovat työ, seksi ja urheilu. Miestä arvioidaan tekojen, naista ulkonäön perusteella.
Feministisestä näkökulmasta naisen ruumis on vallankäytön kohteena, sillä ikä ja ulkonäkö ovat yhteydessä naisen sosiaaliseen arvoon. Yhteiskunta asettaa naisille melko tiukat ulkonäkönormit, joiden ulkopuolelle jääminen tarkoittaa putoamista jonkinlaiseen sukupuolettomaan tilaan, jossa pärjää vain viiltävän älyn tai jonkin erityiskyvyn turvin.

Rajat tulevat monella elämänalueella vastaan hyvinkin varhain. Esimerkiksi työelämässä ihminen määritellään vanhaksi yhä aikaisemmin. Työministeriön asettama kansallinen ikäkomitea määritteli työvoimapoliittisessa mietinnössään 45–54-vuotiaat ikääntyviksi ja 55–64-vuotiaat ikääntyneiksi. Mitään erityistä muutosta entiseen verrattuna ei 45- tai 55-vuotiaassa tietenkään tapahdu, mutta luokittelu lyö heihin ”vanhan” leiman ja vaikuttaa mielikuviin ja asenteisiin.
Naisen kolmas työsarka

Nuorekkuuden ihannointi saa naiset tarkkailemaan ruumistaan ja tavoittelemaan hoikkuutta, kiinteyttä ja iättömyyttä. Julkusen mukaan naisiin kohdistuu kaksinkertainen ulkonäkövaatimus. Ensinnäkin naisen ulkonäkö on julkinen, yleisesti arvioitava ja kommentoitava asia. Lisäksi naisen on mahdollista muokata ulkonäköään enemmän kuin miehen, mikä asettaa naiselle paineita tehdä töitä ulkonäkönsä eteen. Onkin sanottu, että ulkonäkötyöstä on tullut naisten kolmas työ palkkatyön ja kotitöiden rinnalle.

Ja kyllähän se työstä käykin, jos yrittää pitää itsensä vallitsevan ihannekuvan mukaisena. Mitä enemmän ikävuosia kertyy, sitä enemmän tarvitaan työtä: kuntoliikuntaa, täsmätreeniä vartalon eri osille, laihduttamista, hiusten värjäämistä, ihonhoitoa, karvojen nyppimistä, hauteita, naamioita, ravintolisiä. Kun kotikonstit eivät enää riitä mutta tuloksia olisi saatava, turvaudutaan järeämpiin aseisiin, kuten rasvaimuun, kohotusleikkauksiin ja muuhun kauneuskirurgiaan. Ruumistaan muokkaamalla nainen rakentaa julkista kuvaansa.

Kärjistäen voisi sanoa, että miehillä on lupa lihoa ja vanheta, naisilla taas on velvollisuus pitää painonsa ja ikääntymisensä kurissa. Siksi naistenlehdet ovat pullollaan erilaisten anti age -tuotteiden mainoksia ja ohjeita siitä, miten hidastaa ja peittää ikääntymismuutoksia. Huolimatta siitä, että se on taistelua tuulimyllyjä vastaan.
Miten nainen saa vanheta?

Ikääntymisestä on tullut painon ohella asia, jonka ajatellaan olevan itsestä kiinni ja joka edellyttää aktiivisia tekoja. Siksi ylipaino ja ”rupsahtaminen” merkitsevät naiselle henkilökohtaista epäonnistumista. Ikääntymisen merkit on pyrittävä peittämään mahdollisimman pitkään. Naisilla on siis vain yhdenlainen ”oikea” tapa vanheta: mahdollisimman huomaamattomasti.

Vanhenemisen näkeminen negatiivisena ja peiteltävänä on ristiriidassa naisten omien tuntemusten kanssa. Kun Sirkka-Liisa Palomäki haastatteli väitöskirjaansa varten 72–92-vuotiaita naisia heidän suhteestaan vanhenemiseen, haastatellut pitivät fyysisiä vanhenemismuutoksia ja toimintakyvyn heikentymistä luonnollisina ja väistämättöminä, jopa vähämerkityksellisinä asioina verrattuna mielen virkeyteen ja kognitiivisten kykyjen säilymiseen. Tärkein elämänhalun lähde näille naisille oli nuorekas mieli, joka ei ole riippuvainen ruumiin toimintakyvystä saati ulkonäöstä. Nainen voi siis itse kokea vanhenemisen pääosin positiivisena, vaikka se ulospäin näyttäytyy kielteisenä ja torjuttavana.

Vanheneminen on biologista, mutta siihen liitetyt merkitykset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja. Niiden ei tarvitsisi olla negatiivisia. Tarvitsemme lisää innostavia esikuvia. Tarvitsemme lisää lenitaairistoja ja airasamulineja, seelaselloja ja kirstipaakkasia, tarjahalosia ja elisabethrehnejä. Naisia, jotka näkyvät ja tekevät ikänormeista piittaamatta.

Lähteet:
  • Anna-Kaarina Ikonen, Naisen ikääntyvää ruumista koskevat diskurssit kahdessa suomalaisessa naistenlehdessä. Pro gradu -tutkielma, Itä-Suomen yliopisto, 2012. http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20121131/
  • Raija Julkunen, Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit. Vastapaino 2010.
  • Raija Julkunen, Kuusikymmentä ja työssä. SopHi 2003.
  • Kaisa Kauppinen ja Erkko Anttila, Onko painolla väliä: hoikat, lihavat ja normaalipainoiset naiset työelämän murroksessa. Julkaisussa Työ ja Ihminen 2/2005. Työterveyslaitos.
  • Sirkka-Liisa Palomäki: Suhde vanhenemiseen. Iäkkäät naiset elämänsä kertojina ja rakentajina. Väitöstutkimus, Jyväskylän yliopisto, 2004. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/13526
  • KM 1996:14. Ikääntyvät työelämässä. Ikääntyneiden työllistymisedellytysten parantamista selvittäneen komitean mietintö. Työministeriö.
Takaisin ikä-sivulle.

(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään